maanantai 23. marraskuuta 2015

Aloitusvideo haasteesta!



Ensi viikolla lisää kun tää oli jo viikon myöhässä! Päivää ennen haasteen aloitusta vähän lähtökohtia videolla.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Nousen jaloilleni

niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin. Kipsiaika on ohi, kepit on heivattu kauas pois, ja nyt on aika treenata kävelyä ja jumpata jalka entiselleen! Blogissakin tämä tarkoittaa heräämistä, kun arki alkaa värittyä muullakin kuin hevosten ompelulla. Jalkaprosessiin voi mennä pelottelevien lekureiden mukaan jopa vuosi, sillä nilkan koukistaminen on tämän kyseisen murtuman yhteydessä haastavaa. Joillakin jalka ei koskaan palaudu ennalleen.

Ajattelinkin ottaa pienen haasteen vastaan ja jumpata koipeni kuntoon jo SM-kisoja varten, ja yrittää päästä karsinnoista läpi koulumestikseen. Hyppäämään en usko pystyväni hetkeen jos enää koskaan, sillä nivelpinta voi olla vaurioitunut ja niin voimakas isku, kuin laskeutuminen, lisäisi nivelrikon riskiä. Seuraan nivelen liikerataa kuvilla, ja ajattelin ottaa videolle ensimmäisen ratsastuskertani kepparilla näin murtumisen jälkeen. Myös otatan jalasta uuden rtg:n etten leikkisi tulella tai tekisi mitään suuria vammoja tehokkaalla treenillä.

En voi kyykätä tai mennä rappusia alas, sekä kävely on jäykkää. Voin varata nilkkaa ojentaessa sille painoa, mutta sillä jalalla en varpailleni pääse. Turvotusta, joka voi pahaisten lääkäreiden mielestä jatkua vielä hyvin pitkään.

Keskeytän haasteen jos kivut yltyvät. Tarkoitukseni on saada vähän iloa irti ja ehkä jopa kiinnostavaa(?) matskua sekä itselleni että muille, kun lähtökohta ei ole pelkkä nolla, vaan huidellaan pakkasen puolella, ja tavoitteena on päästä koulumestikseen suorittamaan hyvä, siisti rata ongelmitta. Jalka täytyy saada notkistettua puolet lyhyemmässä ajassa, ja samaan aikaväliin täytyy sysätä radan harjoittelua sekä jalan vahvistamista.

Kiinnostaisiko katsoa? Videomateriaalia ja päivitystä haasteen kulusta tulisi joka toinen viikko blogiin.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Moonlit Cup 17. 10. 2015 ja tuomioni

Suuntasin 16. 10. Jyväskylään moikkaamaan pitkästä aikaa kavereita ja näkemään uusiakin nassuja viikonlopun aikana. Vaikka ajatukseni olikin lähteä Joeyn nurkkiin loisimaan jonakin viikonloppuna, valikoitui tämä päivämäärä kisojenkin takia. Lauantaina 17. 10. oli Joeyn, @khtnarit:n ja @kht_muuwi:n järjestämä Moonlit Cup, jossa olin itsekin alunperin osanottajana. Lopullisen tuomion takia kuitenkin, odotetusti, kisaaminen jäi välistä ja olinkin kisoissa lähinnä kuvaamassa ja hengaamassa.

Itse perjantaina saavuin huudseille melko myöhäiseen ajankohtaan samaan aikaan Niitin ja Kiian kanssa. Duon tehtyä pieni lisäkierros Jyväskylän keskustassa hyppäsimme vielä Jyväskylän eksoottiseen, vihreään paikallisbussiin ja päädyimme pysäkille, jossa meitä odotti jo Joey, Maikken ja Taija.
Ilta meni lähinnä jutellessa, sotkiessa ja sohlatessa. Mulle myös opetettiin vihdoin snapchatin saloja, jossa mut saa lisätä - nick on windnalisa. Vieraat nukkuivat puutteellisten resurssien takia missä milloinkin, tosin minä sain hiukan erikoiskohtelua ja oikein mukavan ilmapatjan molemmiksi öiksi. Heh.

Kisa-aamu starttasi osaltani jokseenkin unisesti, mutta vääntäytyminen kisapaikalle, koulun kentälle, onnistui melko hyvin aikataulussa. Saapuessamme paikalle oli kaksi muuta järjestäjää jo täydessä tohinassa, ja hiljalleen kisat saivat alkaa.
Luokkia oli runsaasti. Kisojen ulkoinen olemus oli hoidettu hyvin, meno oli hyvin järjestelmällistä ilman älytöntä niuhottamista, mutta aikataulut paukkuivat siitä huolimatta. Ensimmäistä kertaa se ei kuitenkaan ottanut pannuun, nimittäin knockoutin alkaessa fiilis tuntui joukossa oikein tiivistyvän. Olisin kovin halunnut ottaa knockoutiin osaa, samaten kuin joka ainoaan esteluokkaan muutenkin. Myös improkürin katselu sivusta oli oikein inspiroivaa, vaikka mieli olisi tehnyt kisata. Minkäs sille voi.

Kuvia sen sijaan tuli kortille hurjat 1113 kappaletta ja kuvasin myös @khtnarit:n kameralla videoita. Toivottavasti setti oli ihan kelpuutettavaa. Alla hieman koontia kuvallisessa muodossa!
Championshipin voittaja sai ruusukkeen lisäksi voittoloimen ja pokaalin.
Lisää kuvia kisaajien käyttöön täällä.

Sunnuntai oli kaikessa kokonaisuudessaan absoluuttinen kisadarra. Kukaan Joeyn luona majailleista ei tehnyt mitään, mutta jotenkin silti tunsin oloni kovin syvästi onnelliseksi. Mä vain nukuin, söin, olin onnellinen ja nukuin vähän lisää. Koko päivä meni aivan samaa sykliä.
En oo pitkään aikaan ollut samalla lailla fiiliksessä mukana hyvien, vanhojen tuttujen ja samanhenkisten uudempien nassujen ympäröimänä, en ees tajunnut että tällaisia viikonloppuja voi olla näin ikävä. Millonkohan viimeksi oon ollut yhtä energinen, ei ollut oikeastaan hetkeäkään milloin keskustelu olisi haitannut. Kaikki oli tosi siistiä. 
Illan huipensi vielä junan ystävällinen, varmaan pari-kolme vuotta mua nuorempi tyttö, joka tarjoutui kantamaan mulle raskaan laukun junasta aseman eteen. Sain hänestä myös juttuseuraa, kun poikaystäväni oli vähän myöhässä hakemassa mua, eikä kylmenevässä illassa pieni seisoskelu haitannut yhtään. Yöksi sitten ikävöityyn, lämpimään kainaloon tutimaan.

Tosiaan, tuosta tuomiostani vielä lyhyt teksti. Päivää ennen Jyväskylään lähtöä sain kuulla magneettikuvien tulokset ja ne olivat sitä, mitä epäiltiinkin. Mulla on telaluussa, eli nilkkaa niveltävässä luussa, murtuma sekä koko luu on paisunut sisältä. Leikkausta en todennäköisesti tarvitse, nyt köllöttelen vain kipsi jalassa päivät pitkät. Marraskuun neljäs päivä tämä otetaan jo onneksi pois.

torstai 8. lokakuuta 2015

Komplikaatioita kerta toisensa jälkeen

Arvatkaa vain, kuka on parantunut? En, jumankeuta, ainakaan minä.


Homma saa kokoajan uusia käänteitä, kun kipu ei hellitä, vaan lähinnä pahenee taas. Sen myötä oon käynyt mielessäni läpi kaikki mahdollisuudet rasituskivusta tulehdukseen nilkassa, mutta vanhempieni mielipiteen takia en ole välittömästi vääntäytynyt lääkärille; kaikki mahdollinen on jo tutkittu ja kumottu. Se on pelkkä ruhje.
.. Joka on olemassa vielä reilun kuukauden jälkeen, estää kävelyä ja pistää ontumaan. Rappusiakaan en pääse alas. Yksikin juoksuaskel ja jalassa tuntuu ja kuuluu mojova kruntsahdus. Olin silti toiveikas ja uskoin asioiden olevan kuin mulle oli sanottu. Mun jalka oli sentään kuvattu kahdesti ja julkisen sektorin velttouden takia toka kerta juuri yksityisellä. Mä olin rampannut yksityisellä sillä oletuksella, että siellä tämä kaikki saataisiin kuntoon ihan oikeesti. Sain sieltä käskyn alkaa kuntouttaa nilkkaa, ja eihän siinä sitten muuta kuin nokka kohti fyssaria, eiks ni?
Fyssarilla mun jalkani sai osakseen venkkausta enemmän kuin ikinä. "Ei tää oo vielä mitenkään hyvä mihenkään kuntoutukseen." 

Jaa. No eipä siinä sitte.
Fyssarilta opastus takaisin lääkäriin ja suositteli uutta heeboa, jonka luokse onnuin vielä samana päivänä. Otin vaan sukan pois ja äijä hämmästeli, että miten tää ollaan todettu pelkäksi ruhjeeksi. Jalan liikerata tutkittiin perusteellisesti vielä kerran, kipeimmät kohdat haettiin ja sitten katsottiin uusiksi kaikki kuvat. "Sulla kyllä toi luu näyttää epäilyttävältä. Ettei vain ois murtumaa."

Nyt luvassa magneettikuvat vielä, jotta saadaan tietää ettei ongelma kuitenkin ole nivelsiteissä, joka oltiin aiemmin todettu. Mutta jos mun nilkka on murtunut, se on jo luutunutkin väärin. Mä niin lyön vetoa, että edessä on joka tapauksessa piiitkä operaatio ja saan heittää hyvästit SM2016 koululuokalle, johon ajattelin pyrkiä. Nyt ainakin mennään taas kepeillä.


Olisi tosi hämmentävää toisaalta, että edes voin kävellä murtuneella jalalla. En tiiä kuinka mahdollista se on, koska multa ei oo murtunut ikinä mitään.
Tänä aikana olen tehnyt tilareita, myynyt Viton, lojunut, ja kerran käynyt kepparilla kävelemässä Kirjurinluodossa, seuranani @miikkulii, jota en oo nähnyt moneen vuoteen!


Ennen tämän päivän lääkärinkäyntiä kävin myös napsimassa ulkona muutamat kuvat Norasta, Donesta ja Konasta. Konaa en olekaan täällä esitellyt tai maininnutkaan - kyseessä on jonkin aikaa sitten tekemäni quartertamma.


torstai 17. syyskuuta 2015

Aktiivisuus yhden jalan varassa

Tämän syksyn kuului olla melkoisen aktiivinen keppihevosrintamalla. Niin. Arvatkaapa vain, onko enää!

Syyskuun alusta aina tämän viikon keskiviikkoon asti painoni oli täysin ylioppilaskirjoituksissa, siitä johtuu postauksien hitaus. Samaisena aikana on myös tullut telottua varmaan pahemmin kuin koskaan ennen; 4.9. lähdin vuokrahevosella maastoon, putosin pukeista hepan innostuttua ja lensin suoraan jalkoihin loukaten pääni ja tullen melko hyvin tallotuksi. Kylkeen ei tullut aristelua ja kavionkuvaa enempää jälkeä, mutta nilkka on yhä rikki 450 kiloisen quarterin pyyhällettyä sen päältä. Jouduin ratsastamaan takaisin tallille ruunan hössöttäessä innokkaana alla, äärettömän kipeä jalka leväten sen kaulalla.

Maastolenkkini johti päivystykseen, jossa sanottiin mun selvinneen nivelsiteiden venähtämisellä. Neljän päivän ajaksi, torstaista maanantaihin kepit, ja sit voi ja kuuluu alkaa treenata. Kivun yllyttyä kävellessä sietämättömäksi tehtiin visiitti lääkärille tuossa runsas viikko kepittömän ajan alettua, jolloin venähdystuomio kumottiin ja asetettiin uudeksi määräykseksi lepo ja kepit sekä liimatuki jalan asentoa parantamaan. Jalka edelleen ihan kirjava, ei saa öisin unta, kävely tuskaista, jalkaan menee vain koon liian isot kengät. Jos ei maanantaihin asti helpota, luvassa uusi röntgen sekä muita jatkotutkimuksia. Toivon mukaan ei ole leikkauspöytä edessä. No, jokatapauksessa pääasia on, ettei tule yhtäkään kipeää niveltä enää.

Turhauttaa, melkein voisin jopa itkeäkin sen takia. Ei pysty jumankeuta mitään tekemään, tai no, tilareita. Oonhan mä tässä itsellenikin jo uuden hevosen väsännyt. Huomenna aukeaa tilarijono siis.


sunnuntai 30. elokuuta 2015

Kesä kuvissa

Kesän kestänyt kuumotus, pelotus ja jännitys tiivistyy viidakkoveitsellä huidottavaan, äärettömän tiheään kiinteään muotoon aina syksyä kohden mennessä; etenkin tänä vuonna. Luvassa on kahdet ylioppilaskirjoitukset ensi kuussa ja kolmet helmikuussa. Kurssien paukutus sekavassa tilassa molemmat silmät eri kirjoja lukien lienee tämän lukukauden aihe. En tiedä, ehkä tässä saisi aikaan ihan hyvänkin todistuksen ja kovan karsastuksen.

Onneksi tässä on oikeasti ollut se kesä välissä, ei huipuin, mutta silti ihan mieluinen. Ajan kanssa opin myös arvostamaan koulujen tuomaa rytmiä, koska loma-aikoina kusen sellaisissa aivan täydellisesti.

© Vilma
En oikeastaan tajunnut olevani pirteä ja energinen istahtaessani matikanluokkaan ensimmäistä kertaa abina, joten yllätin myös itseni kaikkien opettajien lisäksi. Alamäkilaukkailu Yyterissä, vanhojen ja uusien tuttujen näkeminen, reissaaminen, hetken hengähtäminen ja sitten taas juhliminen selkeästi teki terää. Mikään päivä ei ole aina ollut aivan yhtä huippu; on tietenkin tullut itkettyä, ärsyynnyttyä ja murehdittuakin jonkin verran. Ollaan kuitenkin plussan puolella. Keppariharrastuksen aloittaminen uusiksi näkyy jo palona editoinnin ja kuvaamisen ääreen, joka väritti vanhalla, tutulla tavalla mennyttä kesää. Kisoja, valmennuksia, ompelua, hullua inspiraatiota musiikista.. Ei kaikkea edes "harrastamattomana" viime vuotenani tajunnut ihan kaipaavansa, mutta nyt se tuntuu olevan tosi olennainen osa mua.
Suunnilleen 100 päivää kunnon koulunkäyntiä enää. Sitten luvassa on - ah, niin ihana - lukuloma, ja näyttäydyn enää lukiossa kevään kirjoitusten sekä kevätjuhlan verran. Pelottaa.

© Kht Ezmerella
© Joey

 
 
 
 

torstai 13. elokuuta 2015

Wait for me to come home



VAROITUS! KUVIA, VIDEOITA JA TEKSTIÄ AIVAN MAHDOTTOMAN PALJON.

Ostin Donen syksyllä 2009 silloisen ystäväni kanssa yhteiseksi, sillä hän rahapulassa ei voinut hankkia oria kokonaan itselleen. Oma osuuteni oli siis lähinnä hankittu ystäväni puolesta, vaikka sain toki ratsastella Donella silloin kun huvitti. Se asui suurimman osan ajasta luonani, sillä ystävältäni puuttui talli. Olin tällöin itse 12-vuotias, vietin ensimmäistä kepparivuottani, eli tasoltani lähentelin untuvikkoa. Videoiden teko oli ehtinyt jo kuitenkin startata KhtNatasha-nimimerkin takana Youtubessa, jonne Donekin päätyi esille nopeasti.
Ensimmäinen kerta ratsailla, kuvan otti toinen omistaja
Ystäväni suorastaan hypetti Donea, joka ei oikeastaan juurikaan napannut minuun. Olihan se minusta tosi hieno, muttei kovinkaan kiinnostava. Siitä tehtiin, tottakai, tallin vaikein hevonen, jolla kukaan muu kuin minä ja ystäväni pystyneet menemään. Ystävä haaveili menestyksekkäistä kilpaurista ja usutti Donea minun kauttani somessakin näkyvämmäksi, joka kiistämättä onnistui siihen aikaan erittäin hyvin. Usean muunkin kiinnostuttua meidän harmaasta puoliveriorista, rupesin itse pitämään siitä ja aloin ratsastella Donella yksinkin. Hevonen oli myyty kovan tason kilpurina meille, ja itse enemmän kouluratsastuksesta kiinnostuneena halusin Donesta itselleni kouluratsun. Vähitellen, ajan kanssa, aloin tottua Donen pitkänomaiseen rakenteeseen.

Ensimmäisissä kisoissa kävimme marraskuussa 2009. Kyseessä oli koulukisat ja osallistuimme erittäin mahtipontisesti H:B - luokkaan. Ystäväni oli kisahoitaja ja minä kisasin voitokkaasti, sillä paluumatkalla toimme kaksi sylillistä intoa ja ensimmäisen sijan ruusukkeen. Ensimmäisten kisojen myötä Donesta taisikin alkaa muodostua entistä nopeammin se ykkösheppa, jonka myyminen alkaisi käymään vaikeaksi vuosien kuluessa. Vuosi 2010 piti sisällään runsaasti kisoja ja pientä kehitystä omalta osaltani, sillä olin edelleen melko uusi harrastaja. Se näkyi niin kunnossa, tyylissä kuin asenteessa. Vaikka kestävyyttä mulla oli jo entuudestaan, väsyin nopeasti uusia askeleita harjoitellessa ja tyyli oli aivan hukassa, mutta kunnianhimoa, itsekriittisyyttä ja -kuria löytyi sitten senkin edestä. Vuoden 2010 kuluessa edistystä alkoi jo näkyä; onnistuin saamaan liitoa Donen askeleisiin ja omakin kunto kesti hypätä isolla hepalla enemmän kuin 90 senttiä. Kävimme yhä enemmän kisoissa voitokkaasti ja vuoden aikana niitä kertyikin lähemmäs kymmenen.



Samana vuonna myös ystäväni, Donen toinen omistaja, alkoi kadota kuvioista. Hevonen jäi vähän kuin kokonaan omaksi, vaikka en ostanutkaan sitä toista puolikasta heti, vaan vasta vuoden loppupuolella. Jouduin maksamaan puolikkaasta Donesta tuplahinnan, mutta ei se mitään - kyse oli edelleen säälittävän pienestä summasta.
2011, Yyteri. © rronjaa
Maastoesteosuus kenttäkisoista 2011, asiallinen sensurointi
Tähän mennessä Done alkoi saamaan näkyvyyttä netissä entistä enemmän näyttelyiden ja tuben ansiosta, ja vuosi 2011 starttasi jo aivan uudella sävelellä. Donen sanottiin sopivan minulle tosi hyvin, ja joidenkin mielestä olimme ihan ykkösratsukko. Talven koomailun jälkeen lähdimme pk-seudulle ensimmäistä kertaa kisaamaan, ja kotiuduimme useamman ruusukkeen kanssa. Kyseisten kisojen jälkeen tutustuin myös uusiin harrastajiin enemmän, ja tämän jälkeen aloin tehdä useita visiittejä sinne päin. Kisojakin kertyi samalla monin verroin enemmän, joista saavutimme yhä enemmän sijoja. Kotopuolessa ratsastustyylini oli muuttunut paljonkin, ja kehitys otti harppauksia eteenpäin. Loppuvuodesta pääsimme jännittämään vuonna 2012 ilmaantuvia ensimmäisiä keppihevosten SM-kisoja, jotka pidettiin tällöin Lahdessa. Valintani koululuokassa ei välittömästi kohdistunut Doneen, mutta syystä tai toisesta vaihdoin alkuperäisen ratsuni siihen. Adrenaliinia täynnä lähdimme 26.5.2012 Lahteen, jossa meidät otti vastaan kaverit, kova jännitys ja äärettömän lämmin sää. En kadu hetkeäkään kouluratsun vaihtoa, sillä kisoista tulimme kotiin samana yönä 1. sijan ruusuke ja pokaali kourassa! Myös mukanani oli esteluokissa AP Cherrykiss-niminen tamma, joka sekin repäisi 1. sijan kahdesta korkeimmasta luokasta, eli myös tästä nimitetystä estemestaruus-luokasta. Hitto, mä olin yllättynyt ja ylpeä.
SM-kisa-alueella oli lähellä nätti, aukea alue. Oli pakko mennä! © Anna
© Myster
© Anna

Kotona mua oli kuitenkin painanut jo pitkään jalkakivut. Tai no, ne hidastivat menoa, mutta tarpeeksi suurta painoarvoa en asialle antanut. Donen kanssa touhuilu jatkui edelleen yhä korkeammilla esteillä ja kovemmalla koululla. Parhaimmillaan hypeltiin 115 cm, joka oli viisi senttiä matalempi kuin ennätykseni kepparilla ylipäätään. Ori oli muodostunut melkoiseksi silmäteräksi, johon en malttanut melkeinpä kenenkään antaa koskea. Minne ikinä meninkin, raahasin Donen mukaan, vaikkei se aivan optimaalinen hevonen itselleni koskaan ollutkaan. Se ei ollut sopivan kokoinen tai painoinen, jotta saisin tehtyä yhtä siistiä askellusta kuin joidenkin muiden hevosten kanssa, mutta siihen oli tottunut ja siitä oppi ihan oikeasti pitämään, vaikka kyseessä onkin pelkkä teinin ompelema kangasluomus, jonka toinen varhaisteini oli käsiinsä saanut.
2012 oli yksi aktiivisimmista vuosistani, ja Done oli suuressa roolissa aivan kaikessa mitä tuli eteen. Tein videoita, liikuin ympäri Suomea ja aina vain raahasin Donea mukanani. Lähistöllä minulla ei oikein ystäviä ollut edes, vaan vietin melkeinpä jokaisen viikonlopun jollain muulla paikkakunnalla kisaten ja nähden ystäviä. Sain niin Donella kuin muilla silloisilla kilpureillani hyviä sijoja, eikä taidettu koskaan tulla kotiin ilman ruusukkeita. Done loisti lähinnä koululuokissa, sillä esteille suosin pienikokoisia hevosia sekä poneja. Ori sen sijaan oli hevoskatraastani poiketen massiivinen tapaus, eikä se tuntunut yhtään niin hyvältä ja näppärältä esteratsulta kuin muut. Kür - luokat olivat aivan ykkösjuttu, ja niitä tulikin vedettyä tuona vuonna enemmän kuin muina vuosina.

Kht Cavallon kisoista 18.3.2012

Ns. konkreettinen ikä alkoi hevosessa myös näkyä, nimittäin kangas ei ollutkaan enää yhtään niin harmaa - pikemminkin sinertävän violetti. Jatkuva täyttäminen oli venyttänyt kangasta, harja alkoi huopaantua, mutta rei'iltä ollaan aina vältytty. Pohdin pitkään, miten Donen saisi palautettua entiselleen tai edes hieman paremman näköiseksi, ja päädyin kaikkien vaihtoehtojen jälkeen värjäämään tuon useampia, väriä kuluttavia kesiä, nähneen orin. Lopputulos oli hurja, sillä Done näytti melkein mustalta entisen harmaan sijasta. Olin silti lopputulokseen hyvin tyytyväinen, sillä yllättäen, violetti väri ei paljoa miellyttänyt silmääni kepparilla.

Uskomatonta mutta totta, 2013 oli sitä edeltävän vuotensa vastakohta. Kiinnostus hiipui hiljalleen, vaikka edelleen jaksoin vääntäytyä ulos ratsastelemaan ja kiersin kisoja. Olin edelleen aktiivinen reissaaja ja Done vakioheppa matkoille, ja kävinkin sen kanssa usein Helsingin seuduilla. Kisoista tuli edelleen kärkisijoja, mutta loukkaantumisilta ei vältytty. Kivut olivat yltyneet koviksi ja sain kärsiä siitä paljonkin, sekä tapaturma-alttius oli syystä tai toisesta aina kohdallani läsnä. Tämän takia meiltä jäi väliin SM-kisoissa kisaaminen tuona vuonna, mutta menin tottuneesti Donen kanssa paikalle olemaan. Hädän yllättäessä ori pääsi koulumestikseen silloisen harrastajan, Maran, ratsuksi, ja Mara nappasi Donella muistaakseni toisen sijan.
Donehypetys oli laajentunut mahdottomaksi, sillä orista haluttiin ottaa kuvia, minusta haluttiin ottaa kuvia Donen kanssa, ja jotkut halusivat ottaa Donen kanssa kuvan. Se oli mielestäni jotenkin tosi huvittavaa, monia vuosia vanha ja ei-mikään-upein keppari sai huomiota ihan missä kisoissa vain.

Kuukausi kuukaudelta meno alkoi olla yhä enemmän mitäänsanomatonta. Näin jälkikäteen kun muistelen, mitään ei tunnu tapahtuneen. Keppariharrastus meni jäihin ns. virallisesti elokuussa, ja Done siirtyi parin viikon päästä myyntiin. Hintaa orille muodostui tarjouskilvassa huikeat 168 euroa, ja se muutti Kht Crendeylle. Tämän jälkeen kaikki oli ikäänkuin pimennossa, eikä minua jaksanut lopulta kiinnostaakaan asia enää.





Nostin päätäni keppariharrastuksen parissa kunnolla kuitenkin jo vuoden päästä, 2014-2015 talvella, kun loin instagram-tilin. Hiljalleen mielessäni alkoi kutkuttaa ajatus Donen ostamisesta takaisin, sillä kaduin ihan mahdottomasti niin tunnearvokkaan kepparin myyntiä. Aloin etsiä eritoten Donea instan välityksellä toimiessani yhä edelleen entisenä harrastajana. Käyttäjänimikin sen sanoi; throwbackwindna. Kuulin kavereilta päivityksiä orin silloisesta sijainnista, ja pistinkin omistajalle viestiä halukkuudestani ostaa Done takaisin, mutta vastausta ei kuulunut, ja ori katosi taas pimentoon.

Minulle ilmoitettiin, että saisin nähdä Donen SM-kisoissa 2015, sillä taas uusi omistaja olisi starttaamassa sillä siellä. Niin omistajaa kuin Doneakaan ei kuitenkaan ilmaantunut, mutta hän otti vajaan kuukauden päästä yhteyttä, että on lopettamassa ja voisi myydä Donen minulle. Hinnasta sovittiin, ja sain hepan Kht Kuunkukan kisoissa 17. toukokuuta. Ulkoisesti Done ei ollut kovinkaan imartelevassa kunnossa, vaan väri oli kulunut, harjatuppo irronnut (ja harja oli muutenkin aivan kärsinyt) ja kangas entisestään hyvin venynyt. Oli silti pakko kokeilla, miltä heppa tuntui näin puolentoista vuoden tauon jälkeen ratsastaa, ja, noh, meni paremmin kuin odotin. Yksittäisenä liidettiin 110 senttimetrin yli, joka tuntui olleen minullekin siihen aikaan haaste. Olin aivan puolikuntoinen ja "taukoni" aikana oli tapahtunut vaikka mitä. Donen omistaja on tietääkseni vaihtunut myyntini jälkeen kolmesti ennen paluuta minulle, sekä joukkoon voidaan ynnätä useampi ylläpitokoti.
© Sohvi, Kht Caribia

Nyt Done on taas Kht Windnassa, kunnostettuna ja valmiina pyörähtämään vielä pari kertaa kisakentillä. Tullessaan minulle orilla oli ikää 8 vuotta ja minulla 12, nyt Done realistisella ikääntymisellä on 14-vuotias ja minä, yllättäen, 18.

Tarkoitukseni on nyt pitää herra aina itselläni, vaikken sillä enää mitään paljoa tekisikään. Se on mun puskaratsu, kilpuri, mitä vaan, ja yksinkertaisesti aivan liian muistorikas hevonen myydä.